Inttitarinoita

Sanoista toteutukseen.

Tammikuun 12. päivänä vuonna 2004 tämä poika aloittaa suuren matkansa kohti asepalveluksen ihmeellistä maailmaa. Siispä päätinkin perustaa tämän keskustelun, että te jo intin käyneet voitte kertoa mukavia inttitarinoita ja minä, kun lomilta kerkiän, kertoilen viimeisimpiä kuulumisia.

 

Minnekkäs päin ja mimmosiin hommiin menossa?

 

Keuruulle pioneeriks.

 

Kattos perkelettä. Kaveri jäi Keuruulle juuri sopimuskessuksi. Sanotaas että pitää hyvää huolta teistä siellä.

 

Kerro pois vaan.

Vuoden nakki siitä varmaankin mulle tulee. RUKkiin asti ajattelin mennä jos rahkeet riittää. Mukava välivuoshan tuosta tulee, pääsee aivot tyhjentään oikeen kunnolla. Opiskelumotivaatio kasvaa kunnolla.


EDIT:
Pirun tyylikäs banneri on nyt tullut Community foorumiin. Suosittelen että käytte katsomassa.

 

Ei tunnu herra kersantti Koiramäki olevan ny koneen äärellä.

Itsellä on paikka ilmavoimien viestiin ja kun siellä automaattisesti aukkiin jo joutuu, niin tarkoitus olisi myöskin rukkiin pyrkiä, kun onhan se aina ihan positiivinen lisä CV:hen.

Jeps, kiva banneri tuolla. Meidän bannerit tilattiin eilen uudella stylesheetillä onlineen, mutta tuntuu olevan adminit vielä jossakin uuden vuoden -krapuloistaan selviämässä.

 

Okei inttitarinoita.

No aloitetaan vaikka toteamalla, että olen reservin sääalikersantti. Olin aikanaan Isosaaren linnakkeella Helsingin edustalla ja täytyy myöntää, että pahuksen viihtyisä paikka se olikin.

Sääjoukot ovat useimmille valitettavan tuntematon aselaji, vaikka me olemmekin oikeastaan palvelualalla, joka hyödyttää oikeastaan kaikkia, koska teemme läheistä yhteistyötä ilmatieteen laitoksen kanssa. Kuunnelkaa vaikka merisäätä radiosta (Kotka-Rankki ohutta yläpilveä ja Isosaaren tiedot puuttuvat).

Isosaaressa me (minä alikessuna ja 3 säämiestä) asuimme täysin omissa oloissamme erillään kaikista muista varusmiehistä ja ennenkaikkea skappareista. Meillä oli oma pieni mökki, jossa oli tv:t, pleikkarit, stereot ynnä muut pelit ja vehkeet. Ja lystiä riitti. Oikeastaan homma toimi niin, että kolmen tunnin välein lähetettiin ilmatieteen laitokselle säätiedot ja silloin tällöin tehtiin radioluotauksia tykistön ammuntoja varten. Kaikin puolin hauskaa hommaa.

No toki 12 kuukaudessa ehti tapahtua yhtä sun toista lystiä, mutta niistä myöhemmin.

 

Ja minulla on pelkkiä mukavia muistoja jäljellä.
Kerran tultiin tykistön ammunnoista Rovajärveltä Lapista kohti etelää junalla ja oli talvi kovine pakkasineen. Karjavaunut joissa nukkumalla matkustettiin tuo reissu oli kohtuukylmät. Minulta jäätyi lakki kiinni lattiaan missä nukuttiin. Oli kiva herätä ja huomata ettei oikein repimälläkään saanut lakkia irti lattiasta! Onneksi oli pipoja parikin sen lakin lisäksi päässä.
Tuo ei ollut vielä ikävin nukkumispaikka. Teltoissa sattui yleensä aina olemaan jokin muurahaispesä tai sitten semmoinen suli esiin lumen alta talvisin. Kirkkonummen suunnalla jossain harjoituksissa teltta oli pystytetty märkään soiseen maaperään. Erehdyin heittäytymään vauhdilla maahan ja reppu ja mies oli varusteineen aivan märkänä. Onneksi oli kesä ja kuivuin parin päivän sisällä. Samalla reissulla yksi varusmies ampui itseään rynkyllä vatsaan harjoitusluodilla ja siitä syntyi kunnon kalabaliikki.
Sirpalevammoja tuli aika monelle muutamissa ammunnoissa. Yksi juttu meni tutkintaan saakka kun oma tykistö laski lentoradat väärin ja tulitti omia etäisyysmittaajajoukkoja. Kaivoivat pojat itsensä turpeen sisään ennätysajassa! Ja olivat vihaisia kun palasivat leiriin!

 

Hm, jostain syystä itselläni ei taas ole noita positiivisia muistoja oikeastaan ollenkaan. Vietin laitoksessa aikaa koko rahalla. En tosin vapaaehtoisesti.
Mennessäni kyllä ajattelin että kaikki kiva tänne vaan, mutta ekan viikon loppuun mennessä ajattelin, että "pois ja äkkiä!".

Silakan lailla olen piipahtanut Rovajärvellä oman aikani, kahdesti. Sielläkään ei ollut kivaa.
Oikeastaan ainoat "ei kovinkaan inhat muistot" osastoon kuuluvat juttuni sijoittuvat toimistoAU-aikaani.

Taidan muuten olla ainoa, joka on tätä mieltä Suomen Nyrkistä?

"Metri, piiru, sekunti"

 

Isä on kertonut aikalailla omasta armeija-ajastaan Suomen Puolustusvaivoissa. Ja tutuilta ja tuntemattomiltakin on paljon tarinaa kuultu, mutta avoimin mielin aion käskytettäväksi sinne mennä. Kokemushan se sinänsä tulee olemaan.

 

Minusta asepalvelus on kaikenkaikkiaan ihan ehdottoman kannatettava kokemus. Tietysti on sellaisia persoonia, jotka eivät yksinkertaisesti tule toimeen muiden ihmisten kanssa tai syrjäytyvät mielummin muusta porukasta. Niille armeija on väärä paikka. Kirjastoon pölyisiä kirjoja laskemaan vuodeksi.
Kokemuksena intti kasvatti toimimaan erilaisten ihmisten kanssa saumattomasti ja epäröimättä. Paljon ystäviä tuli sieltä ja paljon sellaisia rikkaita elämäntilanteita sai koeta, mitä ei varmastikaan toiste tule näkemään. Upeimpia juttuja oli olla luonnossa mukana runsaasti tulivoimaa, jolla tasoitettiin kenttätykistön ammunnoissa metsää oikein kukkulakaupalla. Hiekkadyyneillä porhallettiin tankkien päällä kyytiläisinä, Stalinin Urut antoivat tulitukea maajoukkojen rynniessä satapäisenä laaksoon Lapissa ja haupitsit takoivat kiveä pois edestä, kahteen pekkaan vartiossa jossain erämaassa päivätolkulla näkemättä mitään muuta kuin tykkien loimua iltataivaalla...
Varuskuntaelämä ei mitenkään erikoista ollut. Typeriä oppitunteja, joista ei ole mitään hyötyä ja sodebaarissa roikkumista. YK-hommissa sitten myöhemmin oli vähän sama tuntu. Pelkkää toimistohommaa. Sitäkin kyllä suosittelen jos ei ole mitään opintosuunnitelmia mielessä intin jälkeen. Rauhanturvaustehtävät vain taitaa olla nykyään aika vähissä.

 

Ei, ISD, et ole ainoa.

Noh. Kyllä sieltä muutama ihan hauskakin juttu mieleen jäi, väkisinhän itse viettämäni 9kk:n aikana, mutta enimmäkseen ei. Alokasaikana pää tahtoi hajota ja olin jo miltei jättämässä leikin sikseen, mutta jäin sitten ja loppuaika laivastossa meni joutuisammin. Kyllähän sielläkin jos jonkinlaista paskaa, tyhmää byrokratiaa, turhautumista sai nähdä. Mutta enimmäkseen laivasto on melko rento aselaji, metsässä ryynäämiseenhän siellä ei juuri keskitytä ja kun edes kasarmeja ei ole (olin siis laivalla) niin armeija tuntuu välillä aika kaukaiselta. Laivasto on oikeastaan ihan oma maailmansa.

Sen verran kypsyin kuitenkin Suomen puolustusvoimiin, että kotiutumisen jälkeen vuoden reservissä vietettyäni vein sotilaslääniin paperit, että kertaamaan on turha kutsua. Rupesin siis ns. reservin sivariksi eli täydennyspalvelusmieheksi. Sitten tulikin käsky koulutukseen viikoksi Kiuruvedelle (pelastus- ja ensiapujuttuja). Se oli todella hauska viikko.

Oishan noita juttuja, mutta luulen, että samanmoisia olet jo kuullut. Onnea vaan omille suunnitelmillesi. A-seeeenn-to!

 

Minulla ei kyllä oikeastaan pää meinannut hajota kertaakaan intissä, ei edes niinä neljänä kuukautena, jotka vietin Niinisalossa AUK:issa. Armeija touhuun pitää vaan osata suhtautua oikealla asenteella. Eihän siellä joka hetki ole hauskaa, mutta niin kuin sanotaan, se mikä ei tapa vahvistaa. Opettava kokemus kaikenkaikkiaan.


Noh, minkähän hilpeän kokemuksen sitä tänään kertoisi? Otetaanpas tämä minun sissileiri AUK:in loppuajoilta. Koko tiedustelupatteristo lähti kolmen päivän sissiretkelle Hämeenkankaan kauniisiin talvisiin (oli siis joulukuun alku) maisemiin, mukana meidän AUK eli noin reilu 50 henkeä (tiedustelu, sää ja sotilaspoliisikurssit siis). Perusajatus oli siis se, että aukkilaiset muodostavat sissiosaston, joka kiusaa muuta patteristoa minkä kerkiävät. No saavuimme kohdealueelle, josta paikallistimme suojaisan leirialueen pahuksenmoisesta ryteiköstä. Lunta oli noin polveen saakka, joten liikkumisen tuli tapahtua ainoastaan vanhoja jälkiä pitkin (ettei vihollinen näe jälkiä niin helposti ja ettei lukumäärää saa laskettua) ja pitkiä ketunlenkkejä tehden. Ensimmäisenä päivänä jokaisen kolmen ryhmän tuli etsiä hyvät kyttäyspaikat alueella kulkevien teiden tarkkailemiseksi. No meidän kersantti lähti opastamaan meitä kartan kanssa oikeaan paikkaan. Parin tunnin rämpimisen jälkeen kyseinen kersantti totesi, että eksyksissä ollaan. Sitten palattiin takaisin jälkiä seuraten leiripaikalle, missä sitten alikersantti otti kartan käteen ja lähti opastamaan meitä uudestaan. No taas taaperrettiin lumessa pari tuntia, eikä löydetty oikeaa paikkaa. Eli taas teltoille. Siellä luutnantti päätti, että ei sitä paikkaa enää etsitä vaan supistettiin kyttäyspaikkojen määrä kahteen jo paikallistettuihin pisteeseen. No nämähän piti käydä vielä katsomassa kun valoa vielä vähän riitti.

Sitten meille jaettiinkin kyttäysvuorot yön ajaksi. Meidän ryhmästä kaikki muut paitsi minä ja kaksi muuta joutuivat yöllä taapertamaan vahtiin laskemaan tiellä liikkuvia autoja, me kolme vahdimme vaan telttoja. No aamulla meidät kolme komennettiin sinne samaiselle liikenteenlaskenta paikalle reiluksi kuudeksi tunniksi. No mikäs siinä, ei pakkastakaan ollut kuin parikymmentä astetta. Siellä sitä sitten paleltiin. Ohjeen mukaan homman olisi kuulunut toimia niin, että kaksi tyyppiä kyttää tielle ja kolmas toimii jälkivahtina, ettei kukaan hiivi meidän kimppuun takaa. Käytännössä homma toimi niin, että me kaikki kolme kävelimme pientä ympyrää, ettei tulisi kylmä. Meillä oli trangia matkassa ja sissimuonaa ja teetä ja kaakaojauhetta vaikka pariksi päiväksi, mutta eihän kellään ollut polttoainetta trangiaan. Oli kyllä hauskaa päästä sitten vihdoin illansuussa takaisin teltoille, missä sai sitten vihdoin hieman lämmikettä. Siinä vaiheessa me olimme jo kirjaimellisesti aivan sinisiä.

No sitten ohjelmassa olikin lepoa reilummin, koska vasta aamuyöstä oli tarkoitus suorittaa isku vihollistukikohtaan. Ei muuta kuin lämpöiseen sissitelttaan nukkumaan. Ei siinä muuten mitään, mutta kului pari tuntia niin lämpötila nousi plussan puolelle ja lumi rupesi sulamaan vauhdilla. Makuupussiin meinasi hukkua. No "rentouttavan" lepohetken jälkeen hiivittiin vihollistukikohdan kimppuun ja paukuteltiin sinne pari lippaallista räkäpäitä ja sitten karkuun. Ja lopuksi marssittiin 30 kilometriä takaisin kasarmille.

Kun leiri alkoi meitä oli noin 50 henkeä, marssin päättyessä meitä oli 15. Kaikki muut oli jouduttu kuljettamaan sairastuvan kautta. Oli hauska päästä kasarmin pihaan kun kaikki lusmut oli ikkunassa kurkkimassa. Luti päätti vielä, että meidän pitää näyttää esimerkkiä moisille vemppaajille, joten pidimme pienen kuntopiirin siinä pihassa ennen sisään menoa.

Joka tapauksessa lystiä oli.

 

Kuulostaapa hauskalta.En voi millään odottaa heinäkuuhun.
Minä lähen siitä linjasta,että vaikka olen syrjään vetäytyvä persoona,pitää sitä edes katsoa miten riittää nuo taidot intissä.

 

Zap, olemme enemmän samoilla linjoilla kuin voit kuvitellakaan

Kuulemma tuo 362 teki minulle hyvää. Tiedä sitten, miten se on vaikuttanut, mutta kai jotenkin. Vastahakoisesti voisin myöntää, että jotain siellä oppi ja silleen.
Tykeillä ampuminen tosin sattui. Kuin olisi lapiosta saanut selkäänsä. Ainakin suora-ammunnassa, kun täpöillä äyskittiin. Ja 152 kanuuna piti aika mehevää ääntä, miksei leffoissa ole sellaisia?
Oma panostukseni touhuun oli sitä luokkaa, etten ollut niitä, jotka saivat ylennyksen kersantiksi

Alkuajasta voi olla niin, että kannattaa tietää tämä: ne teidän (3-4 päivää aiemmin ylennetyt) alikit ovat tottuneet 'johtamaan' toisiaan. Kavereitaan. Kaikki ovat tienneet samat asiat, mitä tehdään jne. Te olette oikeastaan ensimmäiset oikeasti koulutettavat ja johdettavat tyypit. Ihan yhtä pihalla olette kaikki, nuo vaan ovat olleet laitoksessa kauemmin ja tietävät perusmeiningin. Alkuun vaan yrittävät rakentaa auktoriteettiä: jotkut tekevät sen olemalla mulkkuja. Hyvinkin paljon esittävät muuten sotaleffoista oppimiaan juttuja & repliikkejä. Reilu meininki alkaa ja turhanpäiväinen esiintyminen loppuu sitten viimeisinä aikoina. Sitten vasta toisia kohdellaan ihmisinä... Tämä on nähty.
Jalkaväki on toki rankempi paikka olla kuin tykistö, juoksevat sekä koheltavat metsissä enemmän. Tykkimiehet vaan roudaavat niitä 10-tonnisia haupitsejaan kivikasoissa.

 

ISD tuossa muistutti tärkeästä asiasta. Kun alokkaat astuvat palvelukseen niin heitä pomottavat alikessut eivät tiedä johtamisesta käytännössä vielä mitään. Sitten muutamaa viikkoa myöhemmin kun koksut saapuvat mukaan touhuun nin nämä ovat sitten vielä enemmän pihalla, koska alikessut on jo saanut arvokasta treeniä. Koksut itse ei kyllä myönnä tätä.

Itse onnistuin mielestäni varsin hyvin omien köpöjeni kanssa. Kyllä he edelleen tulevat ihan hyväntuulisina baarissa morjestamaan, jos minut näkevät. Perusajatus minulla oli se, etä jos on pienenpienikin teoreettinen mahdollisuus joutua tositilanteeseen, niin mielummin on sellaisessa tilanteessa sellaisten alaisten kanssa, jotka eivät halua heti ensimmäisenä ampua minua selkään.

Kovin johtajantaitoja vaatinut tilanne oli eräs kerta, kun olin joutunut yksikön päivystäjäksi ja toimiston jampat oli merkannut apupässeiksi kaksi lomalla olevaa tyyppiä ja minun piti löytää korvikkeet heille. Yksi kandidaatti löytyi heti, mutta hän ei ollut muutamaan tuntiin vielä paikalla, joten piti äkkiä löytää joku muu. Joten nakitin sitten entisen tupakaverini, joka oli yhdeksän kuukaukan äijiä ja jonka kotiutumiseen oli kaksi päivää (hän kotiutui kolme viikkoa ennen muita). Ei uskoisi millaisen metelin yksi täysgona saa aikaan tällaisesta pikkujutusta. Lopulta noin kolmen vartin suostuttelun jälkeen sain tyypin suostumaan puoleksi tunniksi päivystäjän pöydän ääreen ja pääsin itse syömään.

 

Hassu efekti on myös se, että samaan rakennelmaan lyödään reilu sata äijää ja ne jaetaan reilun kymmenen jampan kammioihin.
Hyvällä tuurilla tunnet ehkä yhden tai kaksi heppua, kaikki muut ovat ventovieraita.
Ekana päivänä näet ne siviilikuteissaan, ennen kuin kiskotte VPU:n rytkyt niskaanne. Tuskin kuitenkaan muistat miltä kukakin näytti. Maanantaina olet aika sekaisin.
Siinähän olet: ketään et tunne, mutta toisaalta kukaan ei tunne sinua. Sosiaalista asemaa ei näe vaatetuksesta tai muusta, kun kaikilla on samat vaatteet ja samanhenkinen hiuslaitos.
Voit aloittaa puhtaalta pöydältä koko sosiaalielämän: entiset typeryydet eivät vaikuta, kun ei niistä tiedetä.

Toisille tuo ei sovi ollenkaan. Minun mielestäni tuo oli ihan hieno asia.
Näin ulkopuolelta tarkasteltuna.

 

Onneksi olen sen verran sosiaalinen ihminen etten usko että jäisin jotenkin ulkopuolelle. Ja samassa tilanteessahan olen niiden muiden kanssa.

Sen olen jo aavistanut että maanantai tulee olemaan aika sekava päivä. Mutta siitä se lähtee.

Tulikasteen on onnistuttava.

 

Semmoista voisin todeta, että kannattaa mennä ekana päivänä hyvissä ajoin mestoille. Ei ole mitään syytä jättää palvelukseenastumista viime minuutille. Joku kahden kolmen tienoo on hyvä saapumisaika noin yleensä. Isosaareen minun aikanani eräs yli-innokas kaiffari oli jo tulossa seitsemältä aamulla.

Tiistai-aamu on oikeastaan vasta se ensimmäinen armeijakokemus. Homma toimii vakiona silleen, että kuudelta huudetaan herätys ja samalla sekunnilla alikessu potkaisee tuvan oven auki ja karjaisee, että kuka siellä vielä lonnii. Sitten äkkiä aamutoimille, mikä meinaa sitä että puolen tunnin aamu toimet jätetään tekemättä kahdessa minuutissa.

Ekat päivät on kyllä pienoista palloilua kun kukaan ei tajua mistään mitään (alikessut kaikista vähiten). Mutta innostuneella asenteella pärjää hyvin. Ja alokkaitahan ei saa juoksuttaa ennenkuin nämä ovat saaneet vauhtipiikit (eli rokotukset). Sen jälkeen on poistumista odotettavissa.

Toivottavasti skapparit ja alikessut on mukavaa väkeä. Se tekee touhusta paljon mielekkäämpää. Kun ei rupea stressaamaan touhusta niin kaikki sujuu. Niinkuin meille aina marsseilla opetettiin, niin jaksaminen on päästä kiinni.


Niin ja eräs tärkeä ohje on se, että vapaaehtoiseksi kannattaa aina ja kaikkialla ilmoittautua.

 

Ajattelinkin mennä ajoissa paikoille, ettei varmasti nimeä muisteta ensimmäisenä päivänä. Isä kerran sanoi, että jos nimeäsi ei muisteta ensimmäisen kahden viikon aikana niin hyvin menee. Aamuherätykseen ajattelin ottaa jopa hiukan ennakkoo. Tai sitten yrittää samaa tyyliä kuin Tuntemattomassa sotilaassa, jossa Rahikainen on ensimmäisenä valittamassa.

Jotenkin hullua, mutta aina kun luen noita teidän juttuja ja prosessoin ne mielessäni ja valmistaudun mahdolliseen tulevaan. Aina jostain tupsahtaa Tuntemattoman asenteita ja lausahduksia. Outoo. Sen ajattelin ainakin mielessäni sanoa kun ruokaa ensimmäistä kertaa saan: "Siellä herne etsii kaveriaan, mutta turha on etsintänsä."

 

Älä ole ensimmäinen äläkä viimeinen. Siellä jossain puolivälin tietämillä voi piiloutua massaan.
Käsittääkseni jalkaväessä on epävirallisessa käytössä seuraavanlainen sanonta: "Mitä nopeammin, sitä enemmän"
Käytännöllistä muistaa

 

No jatketaas omien hienojen kokemusten kertoilua. Omana alkokasaikanani meillä oli kahdeksan päivän mittainen alokasleiri kauniissa saaristossa Espoon rannikolla elokuun lämmössä. Tänä aikana tapahtui paljon lystikkäitä juttuja, joista kerron ehkä myöhemmin lisää. Mutta se todellinen hupi alkoi, kun lähdimme takaisin kotokasarmia kohti. Eli ensin paatilla Matinkylän rantaan, josta rekan lavalla aivan Helsingin itärajalle vanhan Porvoontien varteen. Täällä lepäiltiin iltaan saakka, koska tarkoituksena oli suorittaa kahdeksantoista kilsan täyspakkausmarssi yöllä (vesisateessa tietysti) Santahaminan lauttarantaan. Meitä oli neljä jaosta alokkaita ja nopeimmalle jaokselle oli luvassa kuntsarit.

No meidän jaos lähti matkaan ensimmäisenä tasan kello kymmenen illalla, jaokset lähti puolen tunnin välein. Täyspakkausten lisäksi joka ryhmällä (3/jaos) oli kannossa tietenkin yksi kookoo. Me lähdimme marssimaan hyvin reipasta tahtia tietä pitkin, koko ajan jonon perältä vaadittiin lisää vauhtia. Viiden kilsan marssin jälkeen saavuttiin Itäkeskukseen, jossa pidettiin kymmenen minuutin juomatauko. Täällä me (eli alokkaat) totesimme, että vauhtia voi lisätä entisestään, joten matka jatkui hyvin vauhdikkaasti. Matkan tekoa piristettiin reippailla marssilauluilla, mistä Roihuvuoren asukkaat varmasti olivat hyvin otettuja. Laajasaloon saavuttua piti heikoimmilta ottaa jo varusteita kantoon, mutta vauhdista ei tingitty, päinvastoin. Laajasalosta viimeiset neljä kilsaa olikin sitten pikamarssia (=juoksua). Ja se otti muuten voimille. Lopulta perille Santahaminan lauttarantaan saavuttiin tasan kello 00.40. Eli lähdöstä oli kulunut kaksi tuntia neljäkymmentä minuuttia. Kahdeksalletoista kilometrille tämä on ihan kohtuu hyvä vauhti, jota kovin monet normaalit alokasjoukkueet eivät kyllä alita. Eikä kyllä alittanut mikään muista meidän jaoksistamme (muut tuli noin tunnin hitaammin), joten yksi lomapäivähän siitä rapsahti.

No sitten piti vielä odottaa lauttaa ja Isosaareen päästiin vasta joskus kahden jälkeen. Tietysti kasarmin pihassa pidettiin vielä varustarkastus ennenkuin päästiin pois vesisateesta. Ja sitten vielä tuvan yhteisestä sopimuksesta kaikki kävi vielä yöllä suihkussa (me nimittäin haisimme hieman ikäviltä kaiken touhun jälkeen) ja sitten neljän aikaan nukkumaan. Seuraavana aamuna saatiinkin nukkua seitsemään saakka.

Mutta joka tapauksessa tunne sinä hetkenä, kun vihdoin saapui marssin loppuun, on varmasti hienoimpia tunteita, mitä olen koskaan tuntenut. Se oli kunnon semmoinen voittajafiilis, että on saavuttanut jotain mistä voi olla ylpeä.


Lyhykäisesti vielä puoli vuotta myöhemmin pääsinkin sitten seuraavalle alokasmarssille, tällä kertaa alikessuna. Ja se on kyllä järkyttävin marssi, jolla olen koskaan ollut. Tällä kertaa kyseessä oli ainoastaan kolmentoista kilsan lenkki. Siihen meni kuusi tuntia. Minä olin meidän jaoksen peränpitäjänä, joten minun piti potkia vätyksiä liikkumaan reippaammin, kun nämä rupeaa valittamaan väsymystä ekan kilsan jälkeen. Ja siinä oli kauhea duuni. Lisäksi minun täyspakkausvarustukseeni kuului suurimman osan matkasta kaksi reppua ja kookoo (+ muut omat vermeet tietysti). Lyhyesti sanottuna tämä marssi ei ollut hauska.

Palaan myöhemmin eri sortin leirikokemuksiin.

 

Huomenna se sitten alkaa. Voi voi. Täytyy myöntää, että jännittää mutta ei se häiritse. Onpahan tekemistä vähäksi aikaa. Palaan sitten lomilla tänne kertomaan kuulumisia.

 

Ei ole omia inttitarinoita kerrottavana eikä tulekaan, mutta onnea ja menestystä sitten sinne, Weirdo.

 

No tässä Weirdon ekoja lomia odotellessa tämmöinen pikku stoori maanpuolustuskorkeakoulun luennolta.

Varsin ymmärrettävistä historiallisista syistä johtuen Suomen puolustusvoimissa aina harjoitellaan tuntemattoman nimeltä mainitsemattoman itäisen naapurivaltion hyökkäyksen varalta. MPKK:n luennolla everstiluutnantti piti luentoaan, jossa hän selitti koko ajan, mitä tapahtuu, kun vihollinen hyökkää idästä. No eräs oppilas kyllästyi tästä lopulta ja kysyi, että eikö vihollinen muka koskaan voi hyökätä lännestä. Everstiluutnantti piti pienen tauon ja jatkoi: "Kun vihollinen koukkaa ja hyökkää lännestä..."




Hah, se oli lystikäs juttu. Mutta valitettavan tosi.